Oli kulunut aikaa, eikä suinkaan vähän aikaa siinä mitassa, jolla ihminen kalenterinsa lehdistä aikaa lukee ja vuosien vaihtumista numeroiden vaihtumisena pitää, vaan sitä toisenlaista aikaa, joka asettuu miehen sisälle kerrostumiksi niin kuin järven pohjaan laskeutuu vuosi vuodelta tummaa liejua, eikä mies itse sitä laskeutumista huomaa ennen kuin jonakin aamuna kumartuu eteisessä sitomaan kengännauhaansa ja huomaa, ettei suoristuminen enää tapahdukaan samalla nuoruuden huolettomalla ponnekkuudella kuin ennen, vaan siihen tarvitaan päätös, pieni sisäinen neuvottelu ruumiin eri osapuolten kesken ja kenties käden kevyt, muka sattumalta tapahtuva tuki polven päältä.
Sellaista aikaa oli kulunut siitä, kun Matti-Tapio oli viimeksi istunut Kansalliskirjaston kuunteluhuoneen suojissa ja kuullut Erätarkastajan elektronisen eränkäynnin avautuvan ympärilleen.
Mutta ääni ei ollut hänestä lähtenyt.
Ei kokonaan.
Joskus se palasi tiskatessa.
Joskus yöllä, siinä valveen ja unen rajalla, jossa jääkaapin kompressorin käynnistyminen voi hetkeksi olla metsän takaa kantautuva generaattori ja kerrostalon putkiston hiljainen kolahtelu jonkin kaukaisen, nimeämättömän lähettimen morsetusta.
Ja kerran, marraskuisena iltapäivänä, kun Matti-Tapio oli seisonut Prisman pakastealtaan ääressä kädessään puolentoista kilon pussi peruna-sipulisekoitusta, oli hänen mieleensä noussut niin kirkkaana ja kokonaisena eräs Elektronisen eränkävijän synteettinen kulku, että hän oli joutunut laskemaan pussin takaisin altaaseen ja ottamaan ostoskärrystä tukea.
Silloin hän oli tiennyt.
Takaisin oli mentävä.
Ei tietenkään heti.
Sellainen olisi ollut hätiköintiä.
Matti-Tapio ei ollut niitä miehiä, jotka sisäisen kutsumuksensa ensimmäisestä nykäisystä tempaisivat takin naulasta ja syöksyisivät maailmalle kuin keväinen puro, joka ei vielä tunne uomansa rajoja. Hän antoi ajatuksen kypsyä. Hän tarkasteli sitä eri suunnista. Hän joi kahvia. Hän tarkisti Kansalliskirjaston aukioloajat kahdesti, vaikka ensimmäinen tarkistus oli antanut aivan yksiselitteisen vastauksen. Hän kirjoitti äänitteen tunnuksen paperilapulle.
C049858.
Sitten hän kirjoitti sen toiselle paperilapulle selvemmällä käsialalla.
Ensimmäisen hän pani lompakkoonsa ja toisen takkinsa sisätaskuun, sillä mies, joka lähtee tavoittamaan elektronista erämaata, ei jätä matkaansa yhden paperilapun varaan.
Ja vasta kun nämä valmistelut olivat tehdyt, hän kääntyi sen pienen ruskean lasipullon puoleen.
Se seisoi kylpyhuoneen lääkekaapin ylähyllyllä, erillään buranapurkista, laastareista ja siitä vanhasta hydrokortisonituubista, jonka viimeisestä käyttöpäivästä ei enää vallinnut täyttä varmuutta. Pullo oli pieni, melkein vaatimaton, eikä sen ulkomuodossa ollut mitään sellaista, mikä olisi oikeuttanut sen aseman Matti-Tapion mielessä. Mutta mies tiesi, ettei metsääkään mitata puiden korkeudella eikä radiolähetintä sen kotelon koolla.
Hän otti pullon käteensä.
Punnitsi.
Laski takaisin.
Otti uudestaan.
— Niin, hän sanoi lopulta ääneen, vaikkei asunnossa ollut ketään, jolle sana olisi varsinaisesti ollut osoitettu.
Ja tämän sanottuaan hän työnsi amyylinitriittipullon takkinsa povitaskuun sillä samalla vakaalla huolellisuudella, jolla joku toinen mies olisi tarkistanut kompassinsa ennen suolle lähtöä.
Kansalliskirjaston portaat kohosivat hänen edessään sinä aamuna tavalla, jota Matti-Tapio piti tarpeettoman juhlallisena.
Hän pysähtyi niiden juurelle.
Ei väsymyksestä, vaikka hänen polvensa olisivat voineet tästä asiasta esittää oman, hieman poikkeavan lausuntonsa, vaan siksi, että oli asioita, joiden äärelle ei sopinut saapua hengästyneenä.
Hän nosti katseensa rakennuksen julkisivuun.
Tuolla sisällä olivat kirjat.
Lehdet.
Kartat.
Nuotit.
Äänitteet.
Ihmiskunnan ja erityisesti suomalaisen ihmisen vuosikymmenten mittainen tarve merkitä muistiin asioita, joiden unohtaminen olisi kenties ollut sekä helpompaa että monessa tapauksessa järkevämpää.
Ja niiden joukossa:
Elektroninen eränkävijä.
Matti-Tapio nousi portaat.
Yksi.
Toinen.
Kolmas.
Jokaisella askelmalla hänen povitaskussaan oleva pieni ruskea pullo kopsahti hiljaa hänen rintakehäänsä vasten.
Kop.
Kop.
Kop.
Ei kovaa.
Mutta riittävästi.
Lehtisalin viileydessä oli sama hiljaisuus, jonka Matti-Tapio muisti: ei täydellinen hiljaisuus, sillä täydellistä hiljaisuutta ei ihmisten rakentamissa tiloissa ole, vaan lukemattomien pienten äänten yhteisesti ylläpitämä järjestys, jossa paperi kahisee, tuoli liikahtaa, joku yskäisee kaukana ja ilmastointi hengittää rakennuksen puolesta.
Matti-Tapio astui tiskille.
Virkailija nosti katseensa.
— Päivää.
— Päivää.
Tässä vaiheessa Matti-Tapio olisi voinut yksinkertaisesti kertoa asiansa.
Mutta yksinkertaisuus on usein vain valmistautumattoman ihmisen tapa kiirehtiä niiden hetkien ohi, joiden painoa hän ei ole ymmärtänyt.
Niinpä Matti-Tapio veti ensin hansikkaat käsistään, asetti ne päällekkäin tiskin reunalle, avasi takkinsa yhden napin, työnsi oikean kätensä sisätaskuun ja otti esiin paperilapun.
Hän suoristi sen.
Vaikka se oli jo suora.
Katsoi numeroa.
Vaikka osasi sen ulkoa.
Ja sanoi:
— Minulla olisi tämä.
Virkailija katsoi lappua.
— C049858?
Matti-Tapio nyökkäsi.
— Elektroninen eränkävijä.
Virkailija kirjoitti jotain tietokoneelle.
Matti-Tapio odotti.
Näytön valo heijastui virkailijan kasvoille. Jossakin kauempana käännettiin sanomalehden sivua. Matti-Tapion povitaskussa pullo oli liikkumatta.
— Kuunteluhuoneeseen?
Matti-Tapio nosti katseensa.
Kysymys oli yksinkertainen.
Mutta hänestä tuntui hetken, että sen taakse avautui kokonainen metsä.
— Niin, hän sanoi.
Ja hetken kuluttua:
— Sinne.
Kuunteluhuone oli pienempi kuin hänen muistonsa siitä.
Näin käy paikoille, joissa ihminen on kokenut jotakin, mitä ei ole osannut kokonaan selittää. Muisto rakentaa ympärille seinät kauemmaksi toisistaan, nostaa katon korkeammalle ja syventää varjoja, kunnes todellinen huone tuntuu sinne palattaessa melkein vaatimattomalta jäljennökseltä itsestään.
Mutta pöytä oli siinä.
Tuoli.
Soitin.
Kuulokkeet.
Ja pian myös levy.
Elektroninen eränkävijä.
Matti-Tapio jäi seisomaan.
Hän ei koskenut siihen heti.
Hän tarkasteli koteloa pitkään, sillä olihan siinä jotakin melkein loukkaavaa, että kokemus, joka hänen muistissaan oli vuosien mittaan kasvanut suon, metsän, sähkön, kahvin, yksinäisyyden ja jonkin määrittelemättömän kosmisen erähenkisyyden kokonaisuudeksi, saattoi yhä olla fyysiseltä olemukseltaan näin pieni.
CD-R.
Hopeinen kiekko.
Muutama painettu sana.
Ihminen on merkillinen eläin, Matti-Tapio ajatteli.
Se panee äärettömyyden muovikoteloon ja kirjoittaa kylkeen tunnistenumeron.
Hän istuutui.
Asetti kuulokkeet pöydälle.
Sitten hän työnsi kätensä povitaskuun.
Ruskea pullo tuli päivänvaloon.
Tai pikemminkin kuunteluhuoneen hieman kellertävään keinovaloon, mikä tässä yhteydessä oli ehkä asianmukaisempaa.
Matti-Tapio asetti pullon levyn viereen.
Siinä ne nyt olivat.
Äänite ja aine.
Kaksi eri tietä samaan korpeen, joskin Matti-Tapio olisi pitänyt tällaista muotoilua tarpeettoman runollisena, jos joku toinen olisi sen ääneen sanonut.
Hän tarkisti oven.
Kiinni.
Hän tarkisti kuulokkeiden johdon.
Kiinni.
Hän tarkisti soittimen.
Valmiina.
Sitten hän avasi pullon.
Terävä, makea, kemiallinen haju nousi ilmoille.
Matti-Tapio ei kiirehtinyt.
Eränkäynnissä kiire on kokemattoman miehen ominaisuus.
Hän kumartui hieman, hengitti ja tunsi ensimmäisen lämpimän aallon kulkevan kasvojensa ja ohimoidensa lävitse.
— Noniin, hän sanoi.
Sitten kuulokkeet päähän.
Levy soittimeen.
PLAY.
Ensimmäinen ääni tuli.
Ja heti Matti-Tapio tiesi tehneensä oikein.
Ei siksi, että kokemus olisi ollut sama kuin ennen.
Ei ollut.
Samaa metsää ei kuljeta kahdesti, vaikka polku olisi sama, eikä sama mies astu sille uudestaan, vaikka henkilötunnus pysyisi muuttumattomana.
Basson ensimmäinen sähköinen paino asettui hänen rintakehäänsä.
Syntetisaattori avasi jostakin kaukaa maiseman, jossa ei ollut puita mutta joka siitä huolimatta oli selvästi metsä.
Rytmi lähti liikkeelle.
Matti-Tapio sulki silmänsä.
Amyylinitriitin lämpö kohisi korvissa.
Ja sitten se tapahtui.
Teeri.
Ei oikea teeri.
Ei edes erityisen uskottava teeri.
Vaan jokin sähköinen, oskillaattorien ja suodattimien välisestä hämärästä rakentunut teeren mahdollisuus, digitaalinen lintu, joka ei ollut koskaan kuoriutunut munasta eikä nähnyt aamukasteista suota mutta joka siitä huolimatta tiesi täydellisesti, mitä suomalaisen miehen sielussa tapahtuu maaliskuun lopulla, kun aurinko paistaa ensimmäisen kerran niin korkealta, että auton sisällä tulee takki päällä liian lämmin.
Matti-Tapion sormet puristuivat tuolin käsinojille.
Hänen otsalleen nousi hiki.
Jokin ääni kiersi vasemmalta oikealle.
Toinen vastasi syvemmältä.
Ja yhtäkkiä hän ei enää istunut Kansalliskirjastossa.
Tai istui tietenkin.
Tuoli oli hänen allaan, pöytä hänen edessään, ja jos joku olisi juuri silloin avannut oven, olisi tämä nähnyt viisikymmenvuotisen taipaleensa loppupuolta kohti hiljalleen kulkevan suomalaisen miehen istumassa kuulokkeet päässä CD-soittimen äärellä pieni ruskea pullo vieressään.
Mutta tämä olisi ollut vain asian ulkoinen laita.
Sisäisesti Matti-Tapio kulki.
Hän kulki pitkin suota, jonka rahkasammal oli MIDI-dataa.
Hän ylitti puron, jossa vesi virtasi neljän tahdin loopissa.
Hän näki männyn, jonka vuosirenkaat olivat aaltomuotoja.
Taivaanrannassa seisoi korkea masto, eikä Matti-Tapio tiennyt, oliko se radiomasto, maailmanpuu vai jonkin sellaisen lähetyksen antenni, jonka vastaanottamiseen ihmiselle ei normaalisti annettu laitteita.
Ja maston juurella seisoi hahmo.
Liikkumatta.
Matti-Tapio yritti nähdä sen kasvot.
Silloin kappale vaihtui.
Hän avasi silmänsä.
Kuunteluhuone.
Pöytä.
Levy.
Ruskea pullo.
Kaikki ennallaan.
Paitsi hän itse, ehkä.
Matti-Tapio katsoi käsiään.
Ne olivat hänen omansa.
Hyvä.
Hän hengitti syvään ja vilkaisi soittimen näyttöä.
Seuraava raita oli alkanut.
Hän mietti hetken, pitäisikö pullon korkki sulkea.
Mietti perusteellisesti.
Käänsi asiaa mielessään.
Punnitsi kohtuutta vastaan sitä tosiasiaa, ettei hän ollut tullut Kansalliskirjastoon asti vain hipaistakseen elektronisen erämaan reunaa ja palatakseen sitten kotiinsa kuin mies, joka käy Nuuksiossa kahdensadan metrin päässä parkkipaikalta ja kertoo maanantaina työpaikalla olleensa viikonlopun luonnossa.
Matti-Tapio katsoi pulloa.
Pullo ei katsonut takaisin.
Sellaisiin asioihin hän ei uskonut.
— Vielä tämä, hän sanoi.
Ja avasi korkin.
Kun levy aikanaan päättyi, ei tapahtunut mitään suurta.
Ei ilmestystä.
Ei valaistumista.
Ei elektronisen eränkävijän hahmoa, joka olisi laskeutunut katosta ja antanut Matti-Tapiolle vastauksia hänen kysymyksiinsä.
Soitin vain hiljeni.
Näytössä kului viimeinen sekunti loppuun.
Kuulokkeisiin jäi pieni sähköinen pohjakohina.
Matti-Tapio istui.
Minuutin.
Ehkä kaksi.
Sitten hän nosti kuulokkeet päästään ja asetti ne pöydälle.
Hän sulki ruskean pullon korkin huolellisesti.
Pani sen povitaskuun.
Otti levyn soittimesta.
Katsoi sitä vielä kerran.
Hopeinen pinta heijasti hänen kasvonsa vääristyneenä.
Harmaata ohimoilla.
Silmien ympärillä enemmän viivoja kuin edellisellä kerralla.
Mutta katseessa jotakin rauhallista.
Matti-Tapio pani levyn koteloonsa.
Nousi.
Polvi muistutti olemassaolostaan.
— Joo joo, Matti-Tapio sanoi sille.
Ovenkahvalla hän kuitenkin pysähtyi.
Huoneessa oli hiljaista.
Hänestä tuntui, että kuulokkeista kuului jotakin.
Hyvin heikosti.
Niin heikosti, ettei hän ollut varma, oliko se ääntä lainkaan.
Matti-Tapio kääntyi.
Kuulokkeet lepäsivät pöydällä.
Soitin oli pysähtynyt.
Näytössä ei ollut raidan numeroa.
Silti jostakin kuului kolme lyhyttä, matalaa ääntä.
Piip.
Tauko.
Piip.
Tauko.
Piip.
Matti-Tapio seisoi liikkumatta.
Sitten hiljaisuus palasi.
Hän katsoi soitinta vielä hetken.
Ei mennyt lähemmäksi.
Ei tarkistanut johtoa.
Ei painanut mitään.
Sillä viisikymmentä vuotta lähestyvä mies oppii vähitellen, ettei jokaiseen maailman tarjoamaan kysymykseen tarvitse vastata.
Matti-Tapio avasi oven ja astui käytävälle.
Palautettuaan levyn hän puki hansikkaat käteensä, napitti takkinsa ja lähti kohti ulko-ovea samalla hitaalla astunnalla, jolla oli tullutkin.
Ulkona Helsinki jatkoi toimintaansa tietämättä mitään.
Raitiovaunu kolisi.
Auto tööttäsi.
Lokki huusi.
Joku kantoi take away -kahvia.
Matti-Tapio seisoi hetken portailla ja hengitti viileää ilmaa.
Povitaskussa pieni ruskea pullo painoi rintaa vasten.
Ja syvällä hänen sisällään, siellä missä suomalainen korpimaisema, ikääntyvän miehen hiljainen melankolia ja halvan digitaalisen syntetisaattorin aaltomuoto kohtasivat toisensa ilman tarvetta selittää kohtaamistaan kenellekään, kukkui vielä kerran jokin, joka saattoi olla teeri.
Tai oskillaattori.
Tai muisto.
Matti-Tapio nyökkäsi sille.
Ja lähti kotiin.