Kysymys oli yksinkertainen.
“Miltä sinusta tuntuu?”
Ja juuri yksinkertaisissa kysymyksissä piilee se vaara, joka monimutkaisista kysymyksistä tavallisesti puuttuu, sillä monimutkainen kysymys kantaa vaikeutensa näkyvillä niin kuin mies kantaa märkää halkoa kainalossaan: siitä tietää jo ennen tarttumista, että käsi kastuu ja paita likaantuu ja että jonnekin se perkele on kuitenkin vietävä. Yksinkertainen kysymys sen sijaan tulee pöydän yli kevyenä ja siistinä, melkein viattomana, eikä siinä ensi silmäyksellä ole muuta kuin muutama sana järjestyksessä, johon jokainen kieltä kohtuullisesti käyttävä ihminen on elämänsä aikana oppinut vastaamaan.
Hyvältä.
Huonolta.
Väsyttää.
Vituttaa.
Ei tässä mitään.
Mutta jos kysymystä katsoo hetken liian pitkään, alkaa siinä näkyä halkeamia.
Ensinnäkin: miltä.
Sana olettaa jo, että jokin tuntuu joltakin; että sisäinen tapahtuminen on laadultaan sellainen, että siitä voidaan irrottaa ominaisuus ja nostaa pöydälle tarkasteltavaksi. Että kokemuksella on jokin muoto, johon voidaan osoittaa sanalla niin kuin osoitetaan ikkunasta ulos ja sanotaan: tuolla on koivu.
Sitten: sinusta.
Tämä on vielä pahempi.
Kuka helvetti on tämä sinä, jonka sisällä tuntemisen oletetaan tapahtuvan?
Onko hän sama olento, joka aamulla nousi vuoteesta ja löi varpaansa kynnykseen, vai se joka nyt istuu tässä? Onko hän ruumis, muistojen kasa, hermoston hetkellinen tila, nimi verokortissa, vai se sitkeä kieliopillinen harha, jonka ympärille kaikki nämä tapahtumat käytännön syistä niputetaan, jotta jokaisesta kahvikupin nostamisesta ei tarvitsisi laatia ontologista selvitystä?
Ja viimeiseksi: tuntuu.
Siinä vasta sana.
Se tulee paikalle kuin virkamies, jolla on valmiiksi täytetty lomake ja vain yksi tyhjä ruutu.
TUNNE: __________
Täyttäkää selkeästi tekstaten.
Niin että mitä siihen sitten kirjoittaisi?
On tavattu sanoa, että ihmisten pitäisi puhua tunteistaan enemmän.
Ajatus on varmasti monessa käytännöllisessä tarkoituksessa järkevä. Ihmiset salaavat toisiltaan asioita, joita toisten olisi hyvä tietää. Avioliittoja, ystävyyksiä ja työpaikkoja on epäilemättä tuhottu sillä, että joku on vuosikausia vastannut kysymykseen “onko kaikki hyvin?” sanomalla “on”, vaikka todellinen vastaus olisi vaatinut kuusi tuntia, kolme karttaa ja mahdollisesti ulkopuolisen sovittelijan.
Mutta tässä ei nyt ole kysymys siitä.
Kysymys on kummallisemmasta oletuksesta, joka piiloutuu kehotuksen sisään.
Että tunne olisi ensin jossakin meissä valmiina ja että puhuminen olisi tämän valmiin asian siirtämistä ulos.
Kuin varastossa olisi laatikko.
Laatikon kyljessä lukisi SURU.
Mies menisi varastoon, nostaisi laatikon hyllyltä, kantaisi sen pöydän ääreen ja sanoisi:
“Tässä.”
Ja toinen avaisi laatikon.
“Jaha. Surua.”
Mutta eihän siellä mitään laatikkoa ole.
Siellä on ehkä puristus rintakehässä. Jokin vanha muistikuva, joka ei edes ilmoita olevansa muistikuva. Huonosti nukuttu yö. Vatsan liike. Äänenpaino, jonka joku käytti aamulla. Häpeä, jota ei tunnisteta häpeäksi. Ärtymys, jonka alla on pelko, jonka alla on taas jotain muuta. Veren glukoosipitoisuus. Lokakuinen valo ikkunassa. Kolmekymmentä vuotta sitten tapahtunut asia, jonka ihminen kuvittelee unohtaneensa. Haju käytävässä. Nälkä. Seksuaalinen halu. Kahvin puute. Se, että joku ei vastannut viestiin. Se, että joku vastasi.
Ja kaiken tämän päällä ja alla ja välissä liikkuu jotakin, joka ei koskaan käy niin kohteliaaksi, että esittelisi itsensä.
Sitten ihminen sanoo:
“Olen surullinen.”
Ja tapahtuu ihme.
Tai rikos.
Riippuu näkökulmasta.
Kokemus on serialisoitu.
Moniulotteinen, osittain samanaikainen, osittain ristiriitainen ja suurelta osin tuntemattomaksi jäävä sisäinen tapahtuminen on pakattu merkkijonoksi, jonka toinen ihminen pystyy vastaanottamaan.
Olen surullinen.
Kaksi sanaa.
Erinomainen pakkaussuhde.
Tietoa on hävinnyt lähes kaikki.
Kieli on häviöllinen pakkausmenetelmä, eikä tämä sinänsä olisi ongelma, ellei pakkauksen purkamisen jälkeen olisi niin helppo kuvitella saaneensa alkuperäisen tiedoston takaisin.
Kuulija tietää, mitä suru tarkoittaa.
Tai tarkemmin sanoen: hän tietää, mitä suru tarkoittaa hänelle.
Hänellä on sanalle oma historiansa, omat ruumiilliset muistonsa, kuolleensa ja eronsa ja pettymyksensä ja marraskuunsa, ja kun pöydän toiselta puolelta lähetetään pieni paketti nimeltä SURU, hänen järjestelmänsä purkaa sen näiden paikallisten kirjastojen avulla.
Lähettäjän surua ei siirretä.
Vastaanottajan suru käynnistetään.
Ja koska molemmat käyttävät samasta tapahtumasta samaa sanaa, syntyy tunne yhteisestä ymmärryksestä.
Ehkä tämä on kommunikaation ensimmäinen suuri kohteliaisuusvalhe.
“Ymmärrän.”
Et ymmärrä.
Et voi.
Mutta jotakin tapahtui, ja ehkä se riittää.
Vielä epäilyttävämmäksi asia muuttuu, kun tunteelle annetaan syy.
“Olen vihainen, koska sanoit niin.”
Siinä on jo kokonainen pieni kone.
Sinä sanoit niin.
Siksi minä tulin vihaiseksi.
A → B.
Siistiä.
Ihmismieli pitää tällaisista nuolista. Niitä voi piirtää paperille. Niistä voi keskustella. Niistä voidaan sopia. Ne voidaan viedä terapeutille, parisuhdekeskusteluun tai henkilöstöhallinnon palaveriin ja asettaa pöydälle niin kuin kaksi koneenosaa, joiden välisestä yhteydestä insinööri voi antaa lausunnon.
Mutta kuka tietää, mitä todella tapahtui?
Ehkä olit jo vihainen ennen lausetta.
Ehkä et ollut vihainen vaan häpeissäsi, mutta viha oli käytettävissä olevista sanoista lähin ja arvokkaampi, sillä vihainen ihminen seisoo suorassa siinä missä häpeävä kumartuu.
Ehkä lause muistutti jostakin, jota et sillä hetkellä muistanut.
Ehkä olisit kuullut saman lauseen tiistaina ja nauranut.
Ehkä söit huonosti.
Ehkä toinen käytti sanaa, jota isäsi käytti.
Ehkä huoneessa oli liian kuuma.
Ehkä viha syntyi vasta siinä hetkessä, kun sinulta kysyttiin, miksi olet vihainen, ja jouduit ensimmäisen kerran kokoamaan tapahtumista kertomuksen, jossa vihalle piti löytää alku.
Tämä ei tarkoita, ettei syitä olisi.
Se tarkoittaa, että kertomamme syyt ovat kertomuksia syistä.
Ja kertomus tarvitsee järjestyksen.
Ensin tapahtui tämä.
Sitten tämä.
Tämän vuoksi tuo.
Todellisuus itse ei vaikuta olevan yhtä kiinnostunut dramaturgiasta.
Se tapahtuu joka suuntaan yhtä aikaa.
Kieli panee sen jonoon.
Tästä voisi helposti tehdä johtopäätöksen, että olisi parempi olla hiljaa.
Hiljaisuus on kultaa, sanotaan, ja tässä tapauksessa sanonta houkuttelee erityisesti siksi, että puhumattomuus näyttäisi jättävän kokemuksen rauhaan.
Sitä ei tarvitse nimetä.
Ei tarvitse päättää, onko rintakehän liike surua, ahdistusta, ikävää vai närästystä.
Ei tarvitse rakentaa nuolia.
Ei tarvitse nimetä syyllisiä.
Kokemus saa tapahtua sellaisena kuin tapahtuu.
Tämä kuulostaa hyvältä.
Valitettavasti sekin taitaa olla paskapuhetta.
Sillä jo ilmaus kokemus sellaisena kuin se tapahtuu sisältää enemmän metafysiikkaa kuin olisi kohtuullista kantaa mukana tavallisena arkipäivänä.
Mistä tiedämme, että jossakin on puhdas kokemus, jonka päälle kieli vasta myöhemmin laskeutuu?
Ehkä tulkinta alkaa paljon ennen sanoja.
Silmä ei vastaanota maailmaa.
Silmä vastaanottaa valoa.
Korva ei vastaanota linnunlaulua.
Jossakin tapahtuu ilmanpaineen vaihtelua, jossakin värähtelee kudos, jossakin hermosto tekee jotakin, ja jo ennen kuin yksikään sana on ehtinyt paikalle, organismi on rajannut, vahvistanut, hylännyt, yhdistänyt ja järjestänyt.
Se, mitä tekisi mieli kutsua raa'aksi aistidataksi, ei ehkä koskaan saavu mihinkään paikkaan raakana.
Ja vaikka saapuisikin, kenelle?
Tässä kohdassa olisi houkuttelevaa lyödä nyrkki pöytään ja sanoa:
RAAKA AISTIDATA ON AINOA TODELLINEN ASIA.
Se olisi komea väite.
Siinä olisi tervettä insinöörimäistä halveksuntaa kaikkea humanistista venkoilua kohtaan. Jätetään merkitykset runoilijoille ja mitataan jännite.
Valitettavasti jo sana data on epäilyttävä.
Data mistä?
Mille?
Missä muodossa?
Millä rajauksella?
Mikä erottaa signaalin kohinasta?
Kuka päätti, että jokin on signaali?
Jos fotoni osuu verkkokalvolle eikä kukaan kirjoita tapahtumasta lokia, oliko kyseessä data vai tapahtuiko vain jotakin?
Ja ennen kaikkea: kuka tässä kaikessa kertoo totuuden kenelle?
Voimme ehkä sanoa turvallisesti, että jokin järjestelmä reagoi johonkin.
Se on lähes tyhjä väite.
Juuri siksi sitä on miellyttävän vaikea kumota.
Tästä voi filosofi ottaa voittonsa, jos hänellä ei ole illaksi muuta tekemistä.
Mutta tyhjä väite paljastaa jotakin hyödyllistä.
Ehkä ongelma ei ole siinä, että emme pääse todellisuuteen käsiksi.
Ehkä ongelma on koko vaatimus päästä.
Ihminen seisoo keskellä maailmaa ja vaatii saada nähdä maailman sellaisena kuin se on ilman ihmistä.
Vaatimus on hieman samanlainen kuin jos silmä vaatisi saada nähdä, miltä maailma näyttää ilman näkemistä.
Ja kun tämä ei onnistu, petytään käyttöliittymään.
Värit eivät ehkä kuulu maailmaan sellaisina kuin ne koemme.
Äänet eivät ehkä kuulu siihen.
Syy ja seuraus, esineiden rajat, ajan virta, minä itse: kaikesta voidaan ryhtyä riitelemään, ja sitä varten ihmiskunta on viisaasti perustanut filosofian, jotta kaikkea tätä riitelyä ei tarvitsisi tehdä ruokapöydässä.
Silti pöydällä on kahvikuppi.
Kun siihen tarttuu, se nousee.
Useimmiten.
Tässä mielessä maailma esityksenä on aivan kelvollinen käyttöjärjestelmä.
Sillä voi keittää perunat.
Entä toinen ihminen?
Siinä ongelma muuttuu hankalammaksi, koska toinen ihminen näyttää ulospäin samanlaiselta järjestelmältä kuin minä ja väittää lisäksi sisältävänsä jotakin.
Hän sanoo:
“Minulla on paha olla.”
Mitä minun pitäisi tehdä tämän tiedon kanssa?
Jos vaadin täydellistä tiedonsiirtoa, en voi tehdä mitään.
En tiedä, mitä hänen paha olonsa on.
En voi tarkastella sitä.
En voi verrata sitä omaani.
Minulla ei ole pääsyä hänen hermostoonsa sisältä päin eikä hänellä minun.
Sanat eivät ratkaise tätä.
Mutta ehkä niiden ei tarvitse.
Ehkä olemme vaatineet kommunikaatiolta väärää asiaa.
Ehkä kielen tehtävä ei ole siirtää kokemusta ihmisestä toiseen.
Ehkä kieli on rajapinta.
Huono rajapinta, toki.
Historiallisesti kerrostunut, ristiriitainen, dokumentaatioltaan puutteellinen, täynnä odottamatonta käytöstä ja taaksepäin yhteensopivuuden vuoksi säilytettyjä ratkaisuja, joita kukaan järkevä järjestelmäsuunnittelija ei nykyään hyväksyisi.
Mutta rajapinta kuitenkin.
Kun sanot “varo, levy on kuuma”, minun ei tarvitse tietää, mitä kuumuus merkitsee sinun fenomenologisessa maailmassasi.
Riittää, että vedän käteni pois.
Ehkä tämä onkin kommunikaation todellinen mittayksikkö.
Ei ymmärrys.
Vaan vaste.
Tässä valossa tunteista puhumisen vaatimus näyttää erilaiselta.
Ehkä tunteista kannattaa puhua.
Mutta ei siksi, että sanat paljastaisivat totuuden.
Vaan siksi, että joskus epätarkkakin paketti muuttaa vastaanottavan järjestelmän toimintaa hyödyllisellä tavalla.
“Olen surullinen.”
Paketti on korruptoitunut jo ennen lähetystä.
Se sisältää murto-osan alkuperäisestä.
Vastaanottaja purkaa sen väärillä kirjastoilla.
Tarkistussumma ei täsmää.
Ja silti hän saattaa siirtyä pöydän toiselta puolelta lähemmäs.
On vaikea kutsua sitä täydelliseksi epäonnistumiseksi.
Mutta hiljaisuus?
Sekään ei pelasta.
Jos joku kysyy:
“Miltä sinusta tuntuu?”
ja olet hiljaa, olet ehkä onnistunut olemaan muuttamatta kokemustasi sanoiksi.
Onnittelut.
Pöydän toisella puolella istuva ihminen alkaa välittömästi muuttaa hiljaisuuttasi sanoiksi puolestasi.
Hän on vihainen.
Hän ei luota minuun.
Hän ei osaa puhua.
Hän haluaa minun lähtevän.
Hän miettii.
Hän halveksii minua.
Hänellä ei ole mitään sanottavaa.
Hiljaisuus lähetettiin ilman sisältöä ja vastaanottaja täytti paketin itse.
Merkitysten peliä ei siis ehkä voi lopettaa kieltäytymällä pelaamasta.
Pelinappulan jättäminen laudalle tulkitaan siirroksi.
Tästä seuraa varsin epämiellyttävä tilanne.
Puhuminen vääristää.
Hiljaisuus tulkitaan.
Havaitseminen on jo valikointia.
Ajatteleminen rakentaa malleja.
Ja tämän kaiken toteaminen tapahtuu välineellä, jonka luotettavuutta koko toteamus epäilee.
Tämä teksti on siis rakenteellisesti epäilyttävä.
Se käyttää tuhansia sanoja perustellakseen, miksi sanoihin ei pitäisi luottaa.
Se järjestää väitteitä peräkkäin kritisoidakseen todellisuuden järjestämistä peräkkäisiksi väitteiksi.
Se rakentaa syy-seuraussuhteita osoittaakseen, että rakennamme syy-seuraussuhteita.
Se nimeää nimeämisen ongelman.
Jos teksti olisi johdonmukainen, sen olisi pitänyt loppua ennen ensimmäistä virkettä.
Mieluiten sitä ei olisi pitänyt kirjoittaa lainkaan.
Tämä mahdollisuus tuli mieleen liian myöhään.
Ehkä jäljelle jää kuitenkin jotakin.
Ei totuutta siinä mahtipontisessa merkityksessä, jossa sana mielellään seisoo marmoriportailla ja odottaa ihmiskunnan saapuvan paikalle.
Jotakin pienempää.
Kaksi ihmistä istuu pöydän ääressä.
Toisen sisällä tapahtuu jotakin, mihin toisella ei ole pääsyä.
Toisen sisällä tapahtuu jotakin muuta.
Heidän välissään on ilmaa.
Toinen liikuttaa kurkunpäätään.
Ilmanpaine vaihtelee.
Toisen korvassa tapahtuu jotakin.
Hermosto tekee mitä tekee.
Muistot osallistuvat asiaan kutsumatta.
Sanat rakentuvat.
Merkitykset menevät vinoon.
Osa katoaa.
Osa syntyy vasta matkalla.
Mitään alkuperäistä ei siirretä.
Mitään täydellistä yhteyttä ei muodostu.
Ja kuitenkin pöydän toisella puolella jokin muuttuu.
Ehkä käsi liikkuu.
Ehkä katse nousee.
Ehkä toinen sanoo väärät sanat mutta jää oikeaan paikkaan.
Tämän enempää ei ehkä koskaan ollut tarjolla.
Ja jos niin on, olemme käyttäneet kummallisen paljon energiaa surraaksemme sitä, etteivät kaksi toisistaan erillistä olentoa kykene mahdottomaan, sen sijaan että ihmettelisimme sitä vähäistä ja epätodennäköistä asiaa, joka kaikesta huolimatta tapahtuu:
että jokin ylittää välin.
Ei kokonaisena.
Ei muuttumattomana.
Ei ehkä edes tunnistettavana.
Mutta jotakin.
Kysymys oli yksinkertainen.
“Miltä sinusta tuntuu?”
Hän mietti pitkään, oliko kysymyksessä enää tässä vaiheessa mitään, mihin voisi vastata rikkomatta sekä kokemusta että kysymystä, eikä hän myöskään ollut enää aivan varma siitä, kuka vastaisi, kenelle, mistä ja millä oikeudella.
Pöydän toisella puolella odotettiin.
Hän oli hiljaa.